Aika Janan ja Herkko Karpalon ensitreffien jälkeen oli kulunut kuin siivillä. He olivat pian muuttaneet yhteen. Herkko oli suunnitellut heille uuden talon ja ryhtynyt heri rakentamaan sitä. Mitä pidempään aika kului, sitä ahdistuneemmiksi Jana tunsi itsensä ja vuosia keskeneräisessä röttelössä. Aamut illat he söivät rahan puuttuessa muroja ja purkkiherkkuja.



Talo nieli kaiken ylimääräisen tulematta silti valmiiksi. Jana odotti heidän esikoistaan, eikä voinut itse käydä töissä. Herkko taas oli jämähtänyt uransa pohjalle 1. tason palkkaan. Huoli vauvan tulevaisuudesta ja omasta hyvinvoinnista painoivat perheen ilmapiiriä.



(Talonrähjä.)



"Tuo mies ei tee muuta kuin nukkuu", Jana mietti ärtyneenä nähdessään kuorsaavan ukon jälleen paikallaan.



Mammonatavoitteinen Herkko kiersi noidankehää. Ensimmäisinä päivinä muuton jälkeen hän oli sairastunut masennukseen, koska ei ollut löytänyt töitä (mammonatavoite). Psykiatrin piti kahdesti saman päivän aikana antamaan hänelle shokkiterapiaa. Masennuksen helpotettua muut asiat eivät edelleenkään toimineet. Jana muisteli vihaisena koko ajan puhelimessa lörpöttelevää ukkoaan, joka pisti kaiken laiskottelun ja saamattomuuden vahan sairautensa piikkiin.



Puhelimen jatkuva käyttö ei olisi ollut puoliksikaan niin paha asia, jos se olisi ollut ilmaista ja jos luurin toisessa päässä olisi ollut kuka tahansa kuin Ringa Kettunen. Röyhkeästi Ringa ja Herkko vetelivät kysymättä Janan laittaman ruoan tuskin kiittämättä ja supisivat sisäpiirin juttujaan tirskuen kuin mitkäkin.



Pari kävi nykyään monia kiivaita keskusteluja päivässä. Jana valitti närkästyneenä ja Herkko toppuutteli ja vähätteli heidän ongelmiaan.
"Voisitko sinä lainata minulle vähän rahaa?" mies kysyi ruokapöydässä.
"En", Jana tokaisi murojensa lomasta.
"Aion tehdä voittoa, maksaisin sen pian viisin kertaisena takaisin!" Herkko hehkutti.



"Sinun ainoa voittosi on ollut Kimplessä kaksikymmentä vuotta sitten", Jana ärisi. Hän oli aiemmin antanut miehen käyttää heidän varojaan miten halusi, mutta nyt ne tuntuivat menevän uhkapeleihin ja turhiin sijoituksiin Herkon yrittäessä epätoivoisesti löytää helppo tietä rikkauksiin.
"Miten voit sanoa noin!" Herkko painoi käden suulleen järkyttyneenä. "Ajattelisit vähän, minulla on masennus!"



"Sitä paitsi Nokian kurssit ovat nouseet viime aikoina, joten ajattelin..."
"Johan se on huomattu, että minun kuuluisi hoitaa kaikki ajattelu tässä perheessä, kun sinä et saa edes seiniä tapetoitua", Jana oli kuin myrkyn niellyt (eikä ihme, kun murotkin lemusivat jo vanhuuttaan).



Myöhemmin Herkko löysi Janan uppoutuneena mietteihinsä "Sim menneisyydestä" -taulun edestä. Jana pohti usein oliko Herkko ollut sittenkään taulun esittämä henkilö. Hän säikähti miehen ilmestyttyä taakseen kuin tyhjästä.



"Mitä sinä täällä taas tuijottelet?" Herkko yritti kysyä hymyillen avovaimoltaan. Jana ei jaksanut edes vastata vaan kääntyi vain mennäkseen makuuhuoneeseen.
"Hei, älä aina kävele pois!" Herkko puuskahti. Jana pysähtyi hämillään paikoilleen.



"Sinä olet nykyään aina ihan missä lie maailmoissa ja sähiset kuin kissa pistoksissa! Anteeksi vain, mutta puhun nyt ihan suoraan", Herkko pauhasi. "Minä en jaksa tämmöistä enää!"
Jana tuijotti raitahousua. Sydän alkoi takoa hieman nopeammin hänen rinnassaan.
"Halutako siis erota?" hän kysyi ja tunsi käsiensä hikoontuvan.



"Ei, ei, ei", herkko korjasi äkkiä tarttuen Janaa käsistä. "Minusta vain tuntuu, että meillä on ongelmia, haluan korjata ne. En halua menettää sinua mistään hinnasta."
Jana oli yhtä aikaa helpottunut ja ahdistunut. Hän ei tiennyt mitä itse enää halusi. Aina, kun Herkko otti häntä hellästi käsistä tällä tavoin, hän tunsi olevansa kuitenkin sulaa vahaa. Läheisyys toi hänen mieleensä heidän ihanat ensitreffinsä.



"Meillä molemmilla on petrattavaa!" Herkko totesi.
"Molemmilla vai? Senkin törkimys!" Jana vitsaili ja hymyili Herkon iloksi tälle ensimmäistä kertaa viikkoihin.



Vaikka parisuhde oli saatu pieneen noususuhdanteeseen (kuin Nokia) Jana tunsi silti epävarmuuden kokoajan mielessään. Hän näki painajaisia itsestään pettämässä Herkkoa ja Herkosta pettämässä itseään. Ja että heidän lapsensa syntyi kissana.



Jana oli myös kuolemanväsynyt ja stressaantunut. Raskaus ei todellakaan ollut helppo: kokoajan sai ravata oksentamassa ja ruokapöydästäkin jana oli useaan kertaan löytänyt itsensä pää murokupissa nukahdettuaan kesken aterian.



Lopulta aika oli kypsä. Synnyty alkoi hyvin yllättäen Janan riidellessä Herkon työkaverin kanssa siitä, kumman vuoro oli käydä vessassa. Paidaton mies oli kauhuissaan Janan yrittäessä kirkua miestään paikalle.



Vastapainoksi vaikealle raskaudelle Jana koki nopean ja helpon synnytyksen. Paidaton kaveri oli saada sydän halvauksen huokaisi helpotuksesta vauvan putkahdettua naisen käsivarsille.



Jana koitti lähteä ilmoittamaan Herkolle, että hän oli huono isä, kun ei synnytykseenkää auttamaan tullut, kun hän tunsi vielä lisää supistuksia.
"Mitä ihmettä?! Synnytin jo!" Jana kauhistui.
"En minä tiedä!" paidaton mies melkein kiljaisi (hän ei halunnut olla vastuussa kenenkään vauvoista tai vaimoista tai vaivoista tai mistään v:llä alkavasta).



Tyttövauvaa seurasi perässä poika! Jana ei ollut aavistanut, että hän voisi odottaa kaksosia.



Helpotusta ja onnea seurasi kuitenkin raivo: missä oli Herkko, kun hän olisi eniten tukea tarvinnut? Se kurja, saamaton...



Jana oli suunniltaan löydettyään miehen makoisasti käpertyneenä peiton alle. Hän marssi kovaäänisesti sängyn eteen ja asetti yhden vauvoista maahan näytille.
"Siinä on lapsesi! Herra-kuorsaan-enkä-kuule-synnytystä!" Jana nalkutti.
"Mitä...?" Herkko kysyi pyörällä päästään. "Mikä lapsi? Mikä synnytys?"



"Minä kaipasin sinua! Kaipasin todella! Luulin, että voin luottaa sinuun! Meidän suhteessamme piti alkaa paremmat ajat!" Jana kihisi heti, kun Herkko sai itsensä ylös sängystä.
"Tarkoitatko, että vauva todella syntyi?! Sehän on mahtavaa!" Herkko hurrasi tohkeissaan.



Herkon huomattua lapsen lattialla hän rynnisti oitis tämän luo.
"Hoida sinä vaan mahtavaa poikaasi, minä menen nyt ulos nauttimaan siitä vapaa-ajasta, joka minulle kuuluu!" Jana kivahti tömistellessään ulos ovesta.



Herkko ei jaksanut välittää välittää naisensa vuosisadan känkkäränkkäkohtauksesta. Hän heijasi onnellisena purppuran väristä poikaansa ja tuuditteli tämän vanhaan kehtoon, jossa hän oli itsekin vaippaiässä nukkunut.



Sitten hän muisti taas töistä kotiin kutsumansa paidattoman kaverin.
"Moi taas, oletko viihtynyt?" Herkko moikkasi ystävällisesti. Paidaton ei halunnut edes vastata kysymykseen talossa, jossa vieras jätettiin yksin katselemaan vieraiden naisten synnytystä ja televisiota.
"Minkäs annat nimeksi?" hän vain tiedusteli tuoreaalta isältä.



"Alex, isoisäni mukaan!" Herkko kertoi ylpeänä.
"Se on kiva", paidaton mies myönsi. "Entä sille toiselle?"
"Mille 'toiselle'?" Herkko ihmetteli. Yrittikö mies kysyä vauvan toista nimeä epäonnistuneesti?
"Toiselle vauvalle."
"No, ei me olla vielä toista suunniteltu."
"Ei, kun sille, joka on vielä vessassa. Vaimosihan synnytti niitä naperoita siellä kuin lentokone laskuvarjohyppääjiä!"



Hetken Herkko vain tuijotti miestä tajuamatta mitään.



Sitten hän tajusi ja juoksi vessaan, jossa tyttö-vauva polo inisi itsekseen. Herkko oli suunniltaan. Ensiksi siitä, että hänellä olikin kaksi vauvaa ja sen jälkeen siitä, että Jana oli vain jättänyt elävän pikku olennon vessan lattialle! Joka kaiken lisäksi oli itseasiassa nurmikko.



Hellästi Herkko nosti tytön käsivarsilleen ja koitti antaa sille niin paljon rakkautta kuin pystyi korvauksena lattialle jättämisestä. Hän risti tämän Sandraksi ukkinsa toisen nimen mukaan(?).



Vaikka Herkko ei muistanut edes paidattoman miehen nimeä, hän pyysi tätä auttamaan itseään lasten hoitamisessa kunne Jana tulisi takaisin. Se vaati vähän suostuttelua, mutta kyllä mies lopulta suostui ja ryhtyi heti laittamaan heille päivällistä. Apu oli suuri, kun kehtojakin oli vain yksi ja toista vauvaa oli kokoajan heiluteltava sylissä.



Illalla Jana lopulta palasi. Neidolla oli uudelleen värjätyty hiukset ja kassikaupalla kalliita vaatteita. Sanaakaan sanomatta tämä paineli kaappaamaan toisen lapsistaan syliin. Herkko naksutteli kärsimättömänä sormiaan, eikö tuolla bitchillä ollut mitään sanottavaa törkeän käytöksensä jälkeen!



"Kuules nyt...!" Herkko aloitti äkäisesti, mutta Jana keskeytti hänet.
"Shh, vauvat hermostuvat..."
"Sanonko kuka tässä hermostuu!"



Herkkoa epäillytti jättää Jana keskenään vauvojen kanssa. Tämä oli käyttäytynyt niin kummallisesti, ties mitä talosta edes olisi jäljellä, kun hän palisi hermoraunion naisen luo. Mutta ei auttanut kuin vetää pellekuteet niskaan ja lähteä viihdyttämään lapsia synttärijuhliin. Väsyneenä hän sitten palasi kahdeksan tunnin päästä...



Hän olisi halunnut lösähtää suoraan sängylle, mutta hämmentyi, kun makuuhuone ei näyttänyt sille kuin ennen. Jana oli remontoinut taloa hänen poissa ollessaan ja tehny makkarista lastenhuoneen!



Herkko siirtyi katselemaan takremmin ympärilleen muuallakin talossa. Vaikka lastenhuone oli tehty, ei siellä ollut kehtoja vaan ne nököttivät olohuoneessa. Lisäksi lapset eivät vielä vuosiin nukkuisi oikeassa sängyssä, joten sellainen oli turha olla. Kauhukseen Herkko huomasi Sandran makoilevan taas lattialla! Haisevana ja nälkäisenä.



Herkko kääntyi keittiötä kohti (sekin oli muuttunut), josta hän löysikin vaimokkeensa tiskaamassa.
"Mitä täällä on käynyt, miksi Sandra on lattialla?" hän tenttasi. Hän oli suunniltaan, mutta myös huolissaan. Jana ei selvästi ollut oma itsensä.



"Mitä touhuat oikein selkäni takana? Minä olin remonttivastaava. Missäs me nukutaan kun teit makkaristakin lastenhuoneen?" Herkko jakoi, kun ei saanut vastausta ensimmäisiin kysymyksiinsä.
"Minä purin ylimääräisen tilan ja tein tästä siitimmän paikan!" Jana kertoi innoissaan.
"No ihan sama, mutta mitä vauva tekee lattialla itkemässä?" Herkko jatkoi tiukasti.



"Kokeilitko sinä nostaa häntä itse?" Sandra kysyi toiveikkaana.
"No.. en... en tietenkään!" Herkko koitti sanoa puolustavasti, vaikka tajusi itsekin olleensa typerä, kun oli jättänyt lapsen sinne.
"Aa..." Jana sanoi pettyen. "Hän... hän on sairas..."
"No varmasti on, kun tuollalailla heitteille jätetään!"



Jana sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
"Meidän on... erottava", hän sai sanat suustaan ulos.



Herkko järkyttyi.
"Mitä sinä sanoit?"
"Sandra on saanut bugi -nimisen viruksen... Häneen ei voi koskea, ei syöttää, kylvettää..."Jana sanoi hiljaa. Sekamielisyys paistoi hänen silmistään. "Ainoa keino on, että sinä etsit itsellesi ja hänelle uuden kodin. Silloin hän ilmestyy mukanasi uudelle tontille."
Herkko oli kuullut bugista ennenkin, muttei voinut uskoa että toinen juuri hänen esikoisistaan sairastuisi. Ja näin pian...



Seuraava päivä oli hiljainen. Herkko oli nukkunut sohvalla ja Jana makuuhuoneessa, jota Herkko oli alstenhuoneeksi luullut. Jana koitti jutella jotain, mutta Herkko pysyi vain hiljaa.



Hän oli kysynyt, eivätkö he, koko perhe, olisivat voineet muuttaa yhdessä pelastaakseen Sandran, mutta Jana sanoi sen olevan liian monimutkaista. Herkosta ei. Hänestä oli itseasiassa päivän selvää, että nainen vauvan kustannuksella halusi hänestä eroon.
"Minne menet tänään töissä?" Jana koitti udella aamiaisella (joka ei ollut edes muroja!). Herkko ei suostunut vieläkään puhumaan mitään.



Hän nousi pöydästä valmistautuakseen töihin.
"Älä viitsi!" Jana yritti vielä. "Tämä suhde on ainakin kuin uppoava laiva, kun et suostu puhumaan minulle!".



Herkko heitti työvaatteet niskaansa. Herkolla oli kamala olo. Hän pelkäsi tulevaa ja tätä hetkeä.



Jana huokaisi syvään oven paukahdettua kiinni miehen perässä. Kyllä Herkko lopulta ymmärtäisi, että näin oli parempi...



Hän katseli jälleen tuota erityistä kuvaa. Hän tiesi, ettei se ollut Herkko, oli tiennyt jo pitkään.



Hän meni olohuoneeseen ja tunsi kipua rinnassaan kohdatessaan avuttomana itkevän lapsensa. Hän olis halunnut nostaa tämän syliin, lohduttaa, että kaikki oli hyvin...



Hän yritti varovasti koskettaa, mutta kuin oudon voiman estämänä, hän ei kyennyt liikkumaan. Hän pystyi vain seuraamaan sivusta toisen nälkää.
"Kumpa saisin edes hyvästellä hänet..." Jana tunsi kyynelten nousevan kuumottaviin silmiinsä.



Jana notkui koko päivän sisällä. Hän hoiti Alexia ja vähän väliä yritti noukkia Sandrankin hoiviinsa. Yritykset olivat turhia ja Jana joutui tukahduttamaan äidin vaistonsa. Kun hän tuli keittiöstä valmistettuaan illallista, oli Herkko jo palannut töistä ja vaihtanut oloasuun. Hän istui uhmakkaasti sohvalla ja piteli suurieleisesti lehden vapaat asunnot -osiota käsissään.



Hän tuijotti Janaa ensin, kuin toivoen, että tämä estäisi häntä, mutta kun vastalauseita ei kuulunut, hän jatkoi palstan tutkimista. Jana oli suruissaan. Hän toivoi, että Herkko vielä puhuisi hänelle ennen muuttoa, ettei heidän tarvitsisi hoitaa asioita riidoissa.



Janan toive oli kuitenkin turha. Heti seuraavana aamuna, hänen vielä nukkuessaan, Herkko nousi, puki työvaatteet päälleen ja otti Sandran syliinsä. Tuntui hyvälle pidellä omaa lastaan vihdoin taas sylissä. Ulkona auto tööttäsi. Herkko oli päättänyt ottaa Sandran mukaan töihin ja sieltä he siirtyisivät uuteen kotiinsa suoraan, ilman hyvästejä. Jana saisi kärsiä. Jos hän ei halunnut Herkkoa, ei hän saisi tavata Sandraakaan.



Huhhh, tuntuu että tähän osaan tuli yhden kuvan alle tekstiä enemmän kuin tavallista... Ei se haittaa, vaikka itse tykkään lukea enemmän, jos tekstiä on tosi vähän kuvaa kohti :D Seuraavaan osaan on jo kuvat otettuna, katsotaan miten kaksoset kasvaa ja miten muutenkin Herkon ja Janan kanssa käy!